Mikä mättää vanhuspalveluissa – Osa 2. Koppiasuminen ja ikäihmisen oma tahto

”Sote ja ikääntymisen ongelmat – selviytymispolun etsintää”. Varsin vaatimattoman nimet olivat kirjoittajat napakkaa, selkeää ja kovasanaistakin tekstiä sisältävälle julkaisulleen antaneet. Suosittelen jokaisen tutustuvan nyt syyskuussa 2020 ilmestyneeseen raporttiin. Sen tekijät Olli-Pekka Ryynänen, Erkki Vauramo, Teemu Malmi ja Ville Koikkalainen ovat paneutuneet suomalaisen sosiaali- ja terveydenhuollon nykytilaan seikkaperäisesti ja perustellusti.

Tässä blogissa ja osassa 2 paneudun tehostetun palveluasumisen asukkaiden asumisratkaisuihin, koppiasumiseen ja ikäihmisen omaan tahtoon.

Raportissa, johon viittaan, valotettiin vanhusten asumismuotoja niin kotimaassamme kuin vertailumaissa, muun muassa Ruotsia pidettiin esimerkkinä. Olen saanut tilaisuuden tutustua eri puolilla maailmaa sijainneisiin sairaaloihin, sosiaalikeskuksiin, vanhusten palveluihin ja myös vanhuspalvelumalleihin, asumisratkaisut tulivat esille siinä sivussa. Samaan johtopäätökseen, yleisellä tasolla, olen päätynyt kuin raportin laatijatkin.

Voimaan astunut vanhuspalvelulaki (1.1.2020) tuo vahvasti esille iäkkäiden ihmisten yhdenvertaisen kohtelun. Uudessa laatusuosituksessa puolestaan (STM/2020) tuodaan esille kuntouttavaa näkemystä ikäihmisten hoidossa ja hoivassa sekä ikäihmisen oma tahto hänen asioihinsa liittyvissä valinnoissa.

Yllä mainitsemassani raportissa ihmetellään vanhustemme asumisratkaisuja ja pieniä huoneistokokoja. ARAn suuntaan raportin laatijat katseensa ovat suunnanneet. Oma näkemykseni on osin samankaltainen, mutta osin varsin erilainen. Historiallisesta perspektiivistä katsottuna ARA on mahdollistanut uusien asumismuotojen aikaansaamista maahamme silloin, kun tunnistettiin vanhusten asuvan puutteellisissa olosuhteissa. Osa heistä asuu edelleen varsin vaatimattomasti. Törmäämme siihen, jos ei päivittäin, niin viikoittain. Maalla monesti asutaan omassa talossa vielä kantoveden ja ulkosaunan turvin eikä nettiliittymistä ole tietoakaan, hissittömässä talossa värjötellään koska sieltä ei pääse apuvälineiden kanssa ulos jne.

Nyt olisikin, kuten raportissa tuotiin esille, aika muuttaa ajatuksia ja asenteita. Uudessa laatusuosituksessa otetaan kantaa ikäihmisten asumisratkaisuihin kuuden (6kpl) suosituksen verran. Taustateksteistä (Laatusuositus, s. 38) käy ilmi suosituksen laatijoiden olevan sitä mieltä, että muun muassa palvelutaloissa asuin ja muut tilat tulisi rakentaa aktiivisuutta ja itsenäisyyttä tukeviksi, kodikkaiksi ja riittävän tilaviksi. Pieniä asuinhuoneistoja ei suositella.

Miten tehostetun palveluasumisen tarpeessa oleva vanhus valitsee oman huoneistonsa?

On helppo vastata yllä olevaan kysymykseen, ettei juuri mitenkään.

Otan esimerkkinä valtakunnassamme varsin laajasti käytössä olevan minikilpailutusmallin. Lopputuloksena tuossa minikilpailutusmallissahan on se, ettei ikäihminen voi juurikaan valita palvelutaloa eikä myöskään minkä kokoiseen huoneistoon hän muuttaa (vrt. blogi osa 1.). Yhdenvertaisuus voi olla todella kaukana. Ikäihminen voi saada vaihtelultaan 20-56 neliön kokoisen huoneiston omaan käyttöönsä. Hän ei voi valita huoneistoa koon mukaan, jos kaikki huoneistot ovat samankokoisia palvelutalossa, vaikkapa 20 neliöisiä.  

Pääosa yksityisistä palveluntuottajista täällä Essoten alueella ja monilla muillakin paikkakunnilla on sopinut puitesopimuksessa ja siinä olleessa niin sanotussa pakotetussa kilpailutusmallissa yhden kiinteän vuokrahinnan, käytännössä Kelan eläkkeensaajien enimmäisasumismenojen mukaisesti (tällä hetkellä 562,00€/kk). Lopputuloksena onkin nyt se, että toinen ikäihminen maksaa yli 28,00 euroa neliö (20m2 huoneisto) ja toinen puolestaan 10,00 euroa neliö (52m2 huoneisto) ilman, että kyseinen ikäihminen olisi itse voinut päättää haluaako hän maksaa saamistaan asuinneliöistä reippaanlaisesti vai varsin vähän. Herää kysymys, maksaako osa ikäihmisistä liikaa vuokraamistaan neliöistä ja saavatko toiset puolestaan asua liian halvalla. Kun käytössä ei ole yleistä neliöperusteista vuokranmääritystä voi lopputulos olla tämänkaltainen. Lainsäätäjät ovat tuskin halunneet synnyttää kyseistä tilannetta.

Pitäisikö asialle tehdä jotain?

Pitäisi ja kiireen vilkkaa. Kiero järjestelmä, joka tulisikin pikaisesti läpivalaista ja tehdä reipas ryhtiliike.

Kun virkamiehet ovat aikanaan ratkoneet asumisratkaisuja ja huonekokoja, he tuskin tiesivät mihin se voi johtaa. Näyttää siltä, että se on johtanut siihen, että ehkä jopa tietoisesti rakennetaan liian pieniä huoneita vanhuksille tehostettuun palveluasumiseen ja myös tavalliseen palveluasumiseen, jotta taloudellinen tehokkuus olisi maksimissaan.

Samalla on luotu toimintamalli, jossa on luotu mahdollisuus ylisuurille neliövuokrahinnoille ja kasvatettu haluttomuutta rakentaa vanhuksille suurempia huoneistoja. Lisäksi on luotu myös toimintamalli, jossa ylisuuria neliövuokrahintoja voidaan käyttää vaikkapa minikilpailutuksissa etuna, subventiona alhaisille hoivapäivähinnoille. On myös mahdollista siirtää voittoja, joita vuokratuotosta saadaan, osakkeenomistajien taskuihin osinkoina. Näin Kelan asumistukea valuu muuhunkin kuin mihin se on alun perin tarkoitettu. Nykyinen Kelan eläkkeensaajien enimmäisasumismenojen tukimalli on luotu eläkeläisille, jotka asuvat normaaleissa vuokra-asunnoissa.

Eläkkeensaajien asumistukimuoto ei sovellu ikäihmisille, jotka tarvitsevat turvallisen palveluasumis- ja hoivaympäristön. Hoiva- ja palvelutaloissa on oltava erilaisia erityistiloja, joita harvemmin, jos koskaan, tarvitaan normaaleissa vuokrakiinteistöissä.

Nykymalli johtaa pahimmillaan siihen, että ikäihmiset asutetaan pieniin koppeihin, josta emeritusprofessori Erkki Vauramo syyskuussa julkaistussa raportissa varoitteli ”Meiltä puuttuu ajatus siitä, että vanha ihminen voi asua normaalikokoisessa huoneessa tai asunnossa. Asuntojen laatu, esimerkiksi koon perusteella, on Pohjoismaissa parempi. ”

Riitta Paasivuori
toimitusjohtaja

Mikkelin Kotikaari ry.